Ongelmia...mutta kenellä?

Eilen kävin vetämässä Toffelle taas verijäljen. Se homma ei tosin mennyt ihan oikeaoppisesti koska jäljentekoa aloittaessa hoksasin että olin unohtanut ottaa vettä mukaan. Se sienihän siis pitäisi kastella vedellä ennen kun alkaa verellä läträämään. Pengoin autoa jonkun vanhan vesipullon löytymisen toivossa, mutta eihän sieltä löytynyt kuin pari vajaata limpparipulloa. Arvelin että ehkä kuiva sieni on hitusen parempi kuin jaffalla kostutettu (:D) joten sillä sitten mentiin.
Annoin jäljen vanhentua tunnin ajan ennenkun hain Toffen ajamaan sen. En tiedä johtuiko se nyt sitten siitä kuivasta sienestä vai mistä, mutta Toffe tuntui olevan ihan pihalla. Alkumakaukselta se lähti muutaman askeleen verran jälkeä myöten, mutta poikkesi sitten monta metriä väärään suuntaan. Pian se harhaili takaisin jäljelle, ja kulki hetken sitä pitkin, mutta lähti sitten toiselle puolen jälkeä harhailemaan. Loppujen lopuksi aika vähän mentiin sitten sitä itse jälkeä pitkin. Kaadonkin se löysi ilmavainulla ja meni sinne aivan eri suunnasta kuin mistä jälki meni.

Johtuikohan tuo siksakkailu nyt sitten siitä kuivasta sienestä, vai olisiko jäljen pitänyt olla pidempi, jotta Toffe olisi päässyt hommaan mukaan? Vai onko mulla vaan kerrassaan niin ilmavainuileva koira, ettei sen kanssa tätä oikein kannata harrastaakaan? :( Toisaalta, ei meillä kokeisiin mikään hinkukaan ole, joten kai tätä voi sillointällöin harrastaa omaksi ilokseen ja ihan päin honkiakin? :D

Jäjestyksen jälkeen laitoin Toffelle valopannan kaulaan ja ajattelin sen päästää taas hetkeksi juoksemaan vapaana. Me oltiin siinä samassa kangasmetsässä kuin viimeksikin, joten taas uskalsin päästää. Iltapäivä oli kuitenkin jo myöhällä, joten pimeä laskeutui varsin äkkiä. Toffe hortoili ympäriinsä ihan korvattomana eikä tuntunut kuuntelevan mitään joten päätin että on parempi lähteä kotiin. ....paitsi että enhän minä sitä päättömänä kanana juoksevaa koiraa saa mitenkään kiinni. Kokeilin mennä autoon ja lähteä ajamaan vähän matkaa, josko tuo teiniääliö sitten suvaitsisi tulla kyytiin kun hoksaa että muuten jätän sen metsään. Toffe tulikin heti lähemmäs kun käynnistin auton, ja lähti perään kun lähdin ajamaan. Pysähdyin ja avasin oven jotta herra voisi hypätä kyytiin, vaan eipä se hypännyt, mielummin juoksi auton vierellä. Kokeilin ajaa pidemmän matkaa ja kovempaa, jos sille vaikka tulisi oikeasti se tunne että jätän sen metsään. Ei auttanut sekään. Siellä istuskelin sitten mättäällä ja melkein tihrustin itkua miettiessäni että miten hitossa saan koiran autoon ja pääsen sieltä pimeästä metsästä pois. Ainut positiivinen asia siinä tilanteessa oli se, että koira pysytteli koko ajan lähettyvilläni eikä lähtenyt mihinkään litomaan. Houkuttelin sitä luokseni kuivilla kanapaloilla mutta eihän nekään sitä kiinnostanut, kun edessä aukeni kiehtova metsä hajuineen.

Lopulta Toffe tuli luokseni lannistuneesti löntystellen (eikä ne kanapalat kelvanneet vielä silloinkaan) ja minä sain napattua sen hihnaan kiinni. Käytiin pikkulenkki pyörähtämässä pimeällä polulla ja sen jälkeen lähdettiin kotiin.
Olin ihan suunnattoman raivon vallassa ja kirosin jästipäistä koiraani. Kuitenkin mietittyäni asiaa yön yli koin valaistuksen. Miksi ihmeessä Toffe olisi tullut luoksenu kun hihna kädessäni rääyin sille? Ja koitin vielä heilutella jotakin kuivaa lihankänttyä joka tuskin vetää vertoja vapaudentunteelle metsässä. Varsinkin kun annoin Toffen juosta vain ehkä kymmenisen minuuttia.

Muistelin joskus lukeneeni erään blogitekstin, jossa kerrotiin miten omapäistä vinttikoiraa voi pitää vapaana. Toffe ei kylläkään ole vinttikoira, mutta omapäinen sitten senkin edestä. Parhaiten minulle jäi mieleeni tekstin kohdat, joissa sanottiin, että koiraa on turha huudella luokseen sellaisilla hetkillä, kun itsekin tietää ettei se tule. Juuri sellaisia hetkiä nuo alkuinnostushyppelyt on. Samoin siinä teksissä sanottiin, että luoksetulossa palkan pitää olla erityisen hyvä. Minun eilen tarjoamani palkka oli kaikkea muuta kuin hyvä: rääkyvä vihainen emäntä ja kuiva pala kananfilettä. Tuskipa eilen olikaan siis kyse kelvottomasta koirasta, vaan kelvottomasta emännästä. Minä kun olen tähän asti kuvitellut kouluttavani koiraa, mutta koira se taitaakin välillä kouluttaa minua. :')

Tänään siis eilisestä oppineena lähdimme päivällä valoisalla uudestaan samaan metsään samoilemaan. Otin koiralle hyvät eväät mukaan ja annoin sen viipottaa rauhassa. Eilisen jälkeen luotin siihen ettei se minua jätä, vaan pysyttelee lähellä. Välillä se taas katoili pöpelikköön näkymättömiin, mutta en ottanut asiasta stressiä, koska aina se kävi morjenstamassa minua ennenkuin lähti seuraavalle kierrokselleen. Kerran se jopa lähti kuin ammuttuna pinkomaan jonkun eläimen perään, mutta parisataa metriä juostuaan kääntyi takaisin ja lähti taas seuraamaan minua. On se vaan sittenkin hieno laumasieluinen piski. :')<3
Kymmenen minuutin sijasta lenkkeiltiin tänään pari tuntia, ja sittenpä autolle takaisin tultaessa se hyppäsi kiltisti kyytiin. Ihan hyvä koira se on, vaikka välillä vähän ärsyttääkin. :) Ja samaa mieltä taitaa Toffe olla minusta! :D

Taas ihan kökkökuva. Älä osta Lumiaa....

PS. hehee, löysin miten laitetaan kuvatekstejä. Hyvä minä!