Mejäilyä ja mätsäröintiä

Viime päivinä Toffella on ollut paljon menoja.
Torstai-iltana ajoimme Nurmekseen anoppilaan, ja perjantai menikin useissa eri paikoissa kyläillen. Illan päälle ajoimme vielä takaisin kotiin ja koira nukkuikin koko matkan väsyneenä kaikista rapsutuksista. Tai saattoihan sillä olla ähkykin, kun se aamulla muiden vielä nukkuessa oli käynyt ryöväämässä talon koiravieraille tarkoitetut herkkuvarastot....

Lauantaina Toffe pääsi ensimmäistä kertaa meijäilemään! Osallistuimme siis Pyhäselän koiraharrastajien järjestämälle mejä-kurssille. Aluksi istuimme koko ryhmän kanssa sisätioissa ja kouluttaja kertoi meille perusasioita jäljestämisestä. Eihän minulle tietysti siinä vaiheessa jäänyt mitään päähän, minä kun olen enemmän semmoinen käytännön tilanteissa oppiva.
Seuraavaksi siirryimme metsään. Koirat saivat yksitellen tutustua kaatoon eli hirvenjalkaan, ja sitten alkoikin pitkä autossa odottelu. Siis koirilla. Me ihmiset lähdettiin opettelemaan jäljen tekoa. Tässä vaiheessa minäkin aloin jo tajuta jutun jujun! Kaikille koirille tehtiin tietysti omat jäljet, joiden annettiin n. 1 tunti ennen kuin ensimmäiset koirat päästettiin ajamaan. Koirat tietysti ajoivat yksi kerrallaan jälkensä, ja Toffe sai olla kolmantena (kahdeksasta koirasta).

Toffe ei viihdy autossa mitenkään erityisen hyvin, joten olihan se jo aika kypsynyt siihen odotteluun siinä vaiheessa kun kävin sen hakemassa "töihin". Ilmassa varmasti leijaili joka puolella veren haju, ja Toffe inisi ja tempoikin siihen malliin että kova palo oli jo päästä haistelemaan.

Alkumakausta tutkimassa :)

Ensikertalaisina meille ei sinänsä ollut mitenkään varmaa, että Toffea kiinnostaisi mikään veri tai muutenkaan haistelutouhu, mutta uumoiluni olivat onneksi osuneet oikeaan ja alkumakauksen tutkimisen jälkeen Toffe lähtikin kiinnostuneena jatkamaan eteenpäin jälkeä pitkin. 

Olen huomannut Toffen kulkevan toisinaan "nokka pystyssä" eli ottamassa ilmavainua, eikä se nytkään mitenkään maata möyrynnyt verta haistellessaan, mutta kutakuinkin oikeaa reittiä pitkin se meidät kaadolle johdatti! Jee, hyvä Toffe! :) 

Jee se löytyi!!

Nyt voidaankin kurssi käyneenä käydä ihan itse harrastelemassa tätä, jee! :) Ja kuvat ei siis minun ottamia, vaan kurssin järjestäjä lähetti ne minulle. :)

Mejäilyn jälkeen arvelin Toffella vielä riittävän energiaa monen tunnin autossa odottelun jälkeen, joten lähdettiin läheiseen metsään juoksemaan. Minulla ei tietenkään ollut sinä 20m liinaa mukana joten päätin päästää koiran irti. Valitsemani alue oli tasaista kangasmetsää jossa oli laajoja hakkuualueita, joten siellä näki kauaskin. Liikkellä ei onneksi näkynyt olevan paljoa muita kanssaliikkujia, joten sain olla melko huoletta, vaikka Toffea pidinkin ensimmäistä kertaa lenkillä irti. Koira juoksi tietysti joka paikkaan ihan innoissaan ja suu vaahdossa. Muutaman kerran se meni pariksi minuutiksi jonnekkin pöpelikköön niin etten sitä nähnyt, mutta eihän siinä ehtinyt huolestuakaan kun se jo tuli taas esiin.
Mukava oli katsella Toffen juostessa puhtaita liikkeitä, kun sitä pitkää liinaa käyttäessä se naru tahtoo sotkeutua jalkoihin ja juoksu näyttää milloin miltäkin. Mukava oli myös huomata, että koira tarkkaili minua aina sivusilmällä etten mene hukkaan, ja tuli kutsusta aina mielellään luokse, eikä lähtenyt muualle liihottelemaan hihnaan joutumisen pelossa. Eikä muuten nyt pidä saada ihan väärää kuvaa Toffesta, kyllä sillä korvat aina meni hetkeksi lukkoon hyvän hajun tarttuessa nenään... :D

Tänään eli sunnuntaina suunnattiinki Pärnävaaralle taas, mutta ei maisemia katselemaan vaan mätsäreihin. Sininen nauha sieltä saatiin, eikä sijoitusta, mutta onneksi me ei mentykään pelkän menestyksen perässä, vaan koetin saada koiran käyttäytymään. Toffella on nyt menossa semmoinen mörkövaihe (siis toivottavasti pelkkä vaihe!), että kaikille uroksille pitää möristä. Viime mätsärissä nauhakehässä olosta ei tullut mitään, kun Toffe keskittyi vain molemminpuolin oleviin uroksiin. Minäkin menin silloin niin lukkoon etten saanut suutani auki edes kieltääkseni murisemasta... Tänään olinkin sitten valmistautunut paremmin ja koirakin keskittyi enemmän minuun, vaikka edelleen pitikin murista.
Viikon päästä on taas seuraava mätsäri, pitäisköhän sinne ottaa se näyttelyhäkki mukaan, niin pääsisi koirakin välillä rauhoittumaan eikä tartteis joka suuntaan möristä... Ehkäpä :)

Tässä vielä kuva kun oltin tänään kehässä. Kuva on ihan todella huono perunalla otettu, mutta poika näyttää niin komealta että pakko julkasta. <3 

Ihana ensilumi!

Viikonlopun aikana tuli lunta joten mieheke päätteli että lienee aika vaihtaa autoon talvirenkaat. Luonnollisesti Toffe oli mukana auttamassa parhaan taitonsa mukaan.

Tänään sitten vapaapäivän kunniaksi lähdettiin nauttimaan lumesta ja maisemista Pärnävaaralle. Käveltiin lumisissa lenkkimaastoissa ja oli siellä jo joku käynyt avaamassa hiihtokauden. Vielä ei tietenkään oltu latuja vedetty joten hyvällä omallatunnolla samoiltiin. :) 

Kiivettiin  Pärnävaaran (kai se on sen vuoren nimi?) huipulle ja ihailtiin maisemia. Aika hauskan näköistä kun maasto oli luminen, mutta puiden välistä pilkottava vesistö onkin sula. 

Toffe on mulla "vapaana" tommosessa 20m pitkässä narussa, koska se helposti menettää korvansa varsinkin tommosissa jännemmissä ympäristöissä. 

Tunti meillä siellä metsässä vierähti. Toffe olisi tietty jaksanut paljon pidempääkin, mutta meitä ihmisiltä alkoi jo vähän kunto loppua mäkisessä ja lumisessa maastossa. Nooh, toisenä päivänä sitten lisää. Toivottavasti kauniita päiviä ja lunta vielä riittää. :)

Ensi viikonlopun suunnitelmiin kuuluukin sitten lauantaina mejä-kurssi (jesjes, mahduttiin vielä mukaan vaikka ilmoittauduin myöhässä!) ja sunnuntaina mätsärit. Vähän nuo mätsärit jännittää. Toivottavasti siellä menis hyvin, niin vois luottavaisin mielin suunnata Jyväskylän KV:seen marraskuussa.

Alusta saakka tähän hetkeen

Tuntuu luonevimmalta aloittaa tämä blogi siitä, miten Toffe minulle päätyi jotenka minäpä tästä alan sitten tykittelemään.

Aiempi koirani Onni jouduttiin saattamaan ikiuneen joulukuussa 2012, ja silloin ajattelin eläväni ainakin muutaman vuoden ilman koiraa. Ikävä Onnia oli niin kova, ja toisaalta minua kiinnosti viettää elämää ilman niitä siteitä, joita koiran omistaminen tuo mukanaan. Muutaman kuukauden viettelinkin niin tyytyväisenä kuin juuri koiran menettäneenä voi ja nautin siitä kahleettomasta vapaudestani. Maalis-huhtikuussa äitini kuitenkin alkoi katsella koiranmyynti-ilmoituksia netistä, ja taas minäkin innostuin harkitsemaan uutta koiraa. Kävin katsomassakin erästä shelttipentua, mutta lopulta se pentu jäi ottamatta ja etsintä jatkui.

Kesän alussa koiran etsintään tuli tauko, kun selkäkivun vuoksi menin hetkeksi toimintakyvyttömäksi. Noh, selkä leikattiin ja pian olin taas kunnossa.

Kesän mittaan alkoi selkeytyä millaista koiraa taloon oltiin hankkimassa. Asun edelleen vanhempieni nurkissa, joten heidän sanansa painoi aika paljon. Äidilleni tärkeimmät kriteerit olivat sisäsiisteys, pieni koko (:D) ja se, että koira tulee toimeen lasten kanssa. Minä taas halusin itselleni koiran, jonka kanssa voisin kokeilla erilaisia harrastuksia. Harkitsin jopa collieta, mutta jostain syystä kun hyvä collieilmoitus tuli vastaa, se ei yhtään napannut.

Selasin Apulan ja tori.fi:n läpi varmaan toistakymmentä kertaa päivässä ja tartuin useampaankin ilmoitukseen. Kahdesta koirasta sovin jopa hakevani useansadan kilometrin päästä, mutta molemmilla kerroilla juuri edellisenä päivänä myyjä perui koko jutun ja oli joko löytänyt koiralle uuden ostajan tai päätti pitää sen itsellään.

Lopulta aloin olla jo epätoivoinen ja vaikka koiraa hankkiessa ei pitäisi pitää kiirettä, mutta minulla kuitenkin oli. Toisessa niistä sekarotuisista jonka meinasin ottaa oli akitaa, joten tietysti tutustuin rotuun. Sen koiran kuitenkin jäädessä entiseen kotiinsa kiinnostuin akitasta enemmänkin ja muistelin nähneeni tästä ihan meidän läheltä laitetun ilmoituksen vajaa puolitoistavuotiaasta akitauroksesta joka oli uutta kotia vailla. Sehän oli melkein kuin kohtalo, vai mitä? Akitamixin kautta tutustuin rotuun tarkemmin ja sitten naapurikylältä olikin sellainen kotia vailla. Pakkohan siihen oli ottaa yhteyttä! Pian meninkin katsomaan silloiselta nimeltään Töhvö-koiraa ja otin sen saman tien mukaani kotiin "koeajalle". Vanhempani olivat juuri sopivasti silloin reissussa joten saatoin tuoda koiran kotiini ja ilmoittaa vasta siinä vaiheessa heille että semmoinen on nyt hankittu. Sitten kotiin tullessaan äiti vähän järkyttyikin Toffen koosta ja on edelleenkin sitä mieltä että se on kertakaikkian liian iso. Aika äkkiä äidin katseesta kuitenkin huomasi että se on hyväksynyt pojan perheeseen sekä hyveineen että paheineen :)

 Matkalla uuteen kotiin :)

Nurkkien tutkimista.

Koiran kanssa kotiin päästyämme alkoikin kuumeinen nimen miettiminen. Toffella ei varsinaisesti ollut nimeä, sillä sitä oli kutsuttu Töhvöksi, mutta ei se vaikuttanut reagoivan siihen mitenkään. Pyörittelin koko illan erilaisia nimiä mielessäni. Onni-koiran jälkeen halusin jotain muuta kuin tavallisen koiran nimen, ja yhtäkkiä päähäni pälkähtikin sana Toffe. Aluksi en edes tajunnut sen olevan toffee yhdellä eellä, koska se tuli mieleeni pyörittelemällä ja yhdistelemällä kirjaimia. Kuitenkin Toffen värin huomioiden tämä uusi nimi on ihan osuva. Tokihan se on vähän hintahtava ja ei varsinaisesti ilmennä maskuliinisuutta mutta hei, eihän se nimi miestä pahenna. :D

Alunperin en ollut suunnitellut hankkivani mitään kehäkettua, mutta nyt kun kuitenkin näyttelykelpoinen rotukoira taloon saatiin niin tokihan sitä pitää lähteä esittelemään. Ihan heti muutaman viikon Toffen meille tulon jälkeen mentiin jo ensimmäiseen mätsäriin. Siellä ei tosin mainetta vielä niitetty ja saatiinkin tuos sin. ei sij., mutta silti olen kyllä tosi ylpeä meistä molemmista, kun ensikertalaisina selvittiin ilman ylimääräistä draamaa.

Tästä se ruusukkeiden keräily sitten lähti!

Taas muutaman viikon kuluttua oli seuraava mätsäri, ja siellä alku olikin mitä mainioin ja pariarvosteluista suunnattiin punaisten kehään. Valitettavasti punaisten kehästä pudottiin ensimmäisten joukossa pois, kun Toffe ei sietänyt uroskoiria ympärillään. Luulen että se reagoi rähinöinnillään minun jännittämiseen. 

Punaisten kehässä. Uskomatonta, että tästä on olemassa tällainen pönötuskuva. Minusta kun tuntui että tuo rähjäsi ihan koko ajan molempiin suuntiin!

Meidän kolmannessa ja tähän mennessä viimeisimmässä mätsärissä Toffe oli suoranainen virtuoosi! Parikisassa hävittiin upealle setterille huonompien liikkeiden takia, mutta sitten sinisten kehässä tuomari oli sitä mieltä, että Toffe oli kehittynyt siinä välillä merkittävästi ja jatkettiinkin kisaa BIS-kehään. BIS-kehässä jännitys tiivistyi, kun tuomareilla oli julkistamatta enää voittaja ja toiseksi jäävä koira. Olin ihan ihmeissäni että niin pitkälle oltiin päästy, että koko loppuillan jaksoin hurrata saamaamme tulosta sin. BIS2. On se vaan niin hieno koira. :3

Tähän mennessä meidän kehien valtaus ei ole edennyt tätä pidemmälle, mutta vielä tämän syksyn suunnitelmissa olisi harjoitella kaksissa mätsäreissä ja sitten marraskuussa päästäänkin tositoimiin Jyväskylän KV:seen. Mua jännittää jo nyt ihan kamalasti, mutta oon antanu itelleni luvan jännittää vaikka koko tulevat puoltoista kuukautta, kunhan sitten kehässä osaan olla kunnolla. Luotan siihen että koira toimii niin kauan kun minäkin osaan toimia oikein.

Ainiin, elokuusta vielä sen verran, että käytiin arkitottelevaisuuskurssi, ja olen kyllä tosi tyytyväinen että päätin mennä sinne. Opin kamalasti kaikkea ja suosittelen kyllä kaikkien käyvän sen, jos on yhtään epävarma koirankäsittelijä. Siellä sain kyllä tosiaan huomata miten nopea Toffe on oppimaan. Samaan pitäis koittaa vaan pyrkiä itsekin!